Mitäänsanomatonta

Nollasta yökköseksi -blogista (Lilyn sivuilta) bongasin Sisko Savonlahden haastattelun ja pyysin miehoistani ostamaan kirjan kotimatkalla. Kirjoitusprosessi ja aihe vaikutti erilaiselta, kirjailijoiden yksinpuurtamiskertomusten ja monimutkaisesti rakennettujen, ylipitkien tarinoiden valtakautena.

Vaikka olemme Siskon kanssa eri ikäluokkaa ja asumme erilaisissa kaupungeissa, meillä on ilmeisesti yhteisiä kokemuksia, sillä tunnistin maailman, josta hän kirjoittaa. Olen elänyt vahvaa perhe-elämää aikanaan, mutta se ei nyt kiinnosta, lukiessakaan.

Mitäänsanomattomuuden aikaakin olen elänyt, parisuhteettomina vuosinani. Samat ajatukset vellovat mielessä kuukausia, johonkin vastoinkäymiseen takertuu eikä siitä pääse irti, vaikka järki sanoisi mitä. Ja vaikka rahat ovat vähissä, välillä sortuu lohtuylellisyyksiin, joihin ei olisi enää varaa, haluaa elää hetken huolettomuuden illuusiossa.

Teksti on helppolukuista ja se etenee etenemättä mihinkään, paitsi päivästä toiseen samanmoiseen. Sellaista elämä joskus on. Suorittajienmaailman laidoilla. Minäkertojan elämä ei naurata yhtään. Otsikointi tuo tilanteisiin näkökulmaa ja tarinan huumori piilee niissä: Odotin, että saisin rahani Intiasta; Tein jotain; Lähdin melkein Ikeaan; Olin hyvää matkaseuraa; Aloitan uuden, terveellisen elämän; Menen apteekkiin, koska olen sen arvoinen; Soitan Espanjaan ja ajattelen itseäni. Voi miten lohdullista!

Elämänmakuinen kirja. Uusi ääni. Taviksen, joita meitä riittää. Yhdenpäivän romaanit ovat kiehtovia. Tämä on yhdenkesän romaani. Kesän, joka on kuin päivä vain, pitkä päivä.

Mitään sanomatontakin on sanoitettava. Se on terapiaa, jos ei muuta. Kirjat ovat sitäkin varten.

Kikkailuja tai muita taiteellisia tekstuaalisuuksia edellyttävät älkööt vaivautuko lukemaan. Rehellistä, aitoa ja pientä, sanomista ilman vihaa arvostavat, lukekaa!

Maailman runouden päivänä 2018

PUTOAVA VESIKUKKA

Kuultavan pillin läpi pihisevä hengitykseni

väreilee kuviksen luokassa.
Puhumalla en saa vastausta

joten huhuilen hengittämättä.

Punainen värivesi värähtää paperilla,

alkaa juosta arvaamattomaan suuntaan.
Lopulta, kuin osuen elämänlankaani,

se pysähtyy töksähtäen [---]

Olen runokirjojen ostaja. Nimenomaan ostaja.

1. KIRJE, JOKA EI OIKEASTAAN OLEKAAN PÄÄSKYSILLE. TE 

On päiviä joina on helppo nähdä erittäin selvästi.
"Missä olette ollut?" kysyn silloin. "mistä olette tullut?"
Tavanomaisia kysymyksiä silloin kun joku on piiloutunut hiljaisuuteen. Ero on vain siinä että tavanomaisesta poiketen minä tiedän vastauksen.
Te olette voinut tulla vain minun sisimmästäni, lähimmästä, kuolemanläheisestä läheisyydestä. Ei ole muuta mahdollisuutta. Ja toisin kuin kuoleman, teidän on tästä lähiten vain etäännyttävä. [---]
Vähän myös paikallisuutisia. Kevät on tullut. Luojan tähden, sellainen uutinen – eikä kuuluvuutta! Ei ole puheliaampaa kuin hiljaisuuden suu.[---]


Runojen lukijana olen hieman hiivuksissa. Luen silti.

VAIKKA ETTE TULE

Tulkaa ystävät, kokoonnutaan taaskin puutarhaan,
juokaamme teetä ilman maljapuheita ja vodkaa.
Hartaasti sitä odotan kuin avaisin kirjan parhaan,
jota lukisimme vailla sitä vaikeinta kohtaa.

Tai ei niin, luetaan vain kaikki mitä löytyyy.
En osaa kiemurrella, makeilla tai olla ovela.
Luonteeni tämä teidän toki muistaa täytyy:
en myöskään tahdo salailla tai vaieta.

Tulkaa, ystävät! Silkkiäispuu kukoistaa ja kasvaa.
Loukkaukset unohdetaan, sen saatte itse huomata.
En usko että tulette, mutta yhtäkaikki alan odottaa.
Oveni ja sydämeni tahdon teille jälleen avata.

Kerään kaikenlaisia runokirjoja, uteliaisuuttani ja makuani koetellakseni. Olen joskus tykkäämättä, ymmärtämättä, äkkäämättä. Joihinkin ihastun ikihyviksi.





XII 

Olen melkein iloinen
kun tiedän ettei mikään tie
päässyt koskaan karkuun.
Näkyvissä, kaukana
ehyinä säilyvät laitamat.



Haluan hyllyyni mahdollisimman monenlaisia ääniä.

OVI

Koetan pitää mielessä
että aina voi kävellä
ulos ovesta,
ovesta, ovesta, ovesta

mitä ove tarkoittaa
ove ei tarkoita mitään
no mitä sitten ova tarkoittaa
ei tarkoita ei tarkoita mitään minulle sekään.
Entä sitten ovu.
Se taitaa tarkoittaa jotain.
Olen heräämässä.



Ihana kiitos maailman runoilijoille!!


-

Joel Haahtelan kädenpuristusta kaivaten

Kirjallisuuden ystävien -facebookin sivulla kysyttiin:
"Kuka teidän mielestänne on maailman paras kirjailija? Kenen tyyli on sellainen, että se saa         haukkomaan henkeä? Ja nyt en hae siis parasta kirjaa, vaan kirjailijaa. Ja perustelkaa, ystävät. Olisi kiva tietää millaisiin asioihin te tekstissä kiinnitätte huomionne."

Vastasin: Joel Haahtela. Aikaisemmissa teoksissa lähes jokainen lause saa pysähtymään ja huokailemaan. Miten joku osaakin sanansa niin asetella. Hänen ei tarvitse selitellä satoja sivuja. Hän sanoo oleellisen muutamin vedoin, vain sen, mikä on oleellista, tarkasti nähtyä, terävästi havainnoitua, inhimillistä, lujasti lempeää.

Viimeistään uusimmassa kirjassa 'Mistä maailmat alkavat' rakkaus taiteeseen paljastuu hänen "kuviensa" lähteeksi ja voimaksi. Haahtela jättää lukijalle ilon hoksaamisesta ja tarjoilee nautintoa sanavalintojensa huikeudesta. Aina ensimmäiseltä sivulta alkaen tuntuu kuin kotiin olisi tullut. Joka kirjassa.

Hurmaannuin pelkästä kehumisen onnesta. Lukemisen onni tuntuu!

–

Nyt olen lukenut koko opuksen ja kommentoin Lukuvinkit-sivulle.

Kyllä! En voi olla tykkäämättä, paljon. MMA on hyvin erilainen kuin aiemmat haahtelat mutta levollinen ja kauniisti melankolinen tämäkin. Rakkaudesta taiteeseen syntynyt. Toisenlainen kuin Hannu Väisäsen vimmaisempi Anteron tarina, mutta niinhän rakkaudella on monennäköiset kasvot.

"'Piirretäänkö?'Visa kysyi ja sai heti vastauksen,
Katsellessaan tytön hentoa kättä Visa muisti omat viivansa niiden vaikeuden; miten viiva pyrki kiilaamaan kaikkiin mahdollisiin suuntiin paitsi sinne minne piirtäjä halusi. Mutta pikkuhiljaa viiva kesyyntyi, kuin tolppaan sidottu villihevonen. Se rauhoittui, kunnes se päästettiin vapaaksi ja sen annettiin laukata, mihin tahansa suuntaan, annettiin sen syöksyä maailmaan ja tuntea juoksemisen ilo."

Kirjan alussa kaipailin Haahtelan minimalistista otetta, jossa omintakeiset kuvat lepäävät kuin naisenkokoiset helmet silkkilakanoilla, mutta sitten totuin monisanaisempaan kerrontaan. Ja viimeisillä sivuilla odotus palkittiin: vanha tuttu huikean runollinen Haahtela palasi ääneen. 

"Väliin oli kertynyt paljon aikaa, mutta juuri tuo aika puhui nyt ja kertoi jotain mitä he eivät vielä nuorena olleet tienneet. He istuivat siinä pitkään, uskaltamatta liikahtaa, kuin peläten, että pienikin liike voisi viedä pois sen, mikä arastellen oli tulossa heidän luokseen, mikä pyysi lupaa jäädä. Eikä Björkmanin tai kenenkään muun sanoilla ollut yhtäkkiä mitään merkitystä, koska maailma alkoi siitä, Helmin kädestä, ei yhtään kauempaa."

Eikä vähiten syvältä riipaise se, että nämä lauseet kertovat minun onnestani juuri nyt. 

Kiitos, Joel Haahtela, Dö Kirjailija!!! Saisinpa jonain päivänä puristaa kättäsi!

Maalarikissojen sydänasia

Hei ihminen, joka kuuntelit torstai-illassa Syysnaisen runoja!

Kiitos kun uskalsit reagoida. Teitä oli vain muutama.

Mustaa on kaikkien elämässä. Jokaisella on mustansa. Syysnainen on niin sinut itsensä ja väriensä kanssa, että hän ei pelkää katsoa mustaansakaan, hän tunnustaa sen olemassaolon. Kun mustansa tiedostaa, se ei vie voimia. Sillä, jos mustaa koettaa olla näkemättä, se vie energiaa, kuten muutkin kulissit ja ”itsensä sopivaksi näytteleminen”.

Kun mustansa tiedostaa ja hyväksyy, sen kanssa on helppo elää. Sitä ei tarvitse kieltää, salata, sen ei tarvitse pelätä paljastuvan, jos joskus haluaisikin olla oma kokonainen itsensä: harmaa, musta, punainen, oranssi, keltainen, valkoinen… Itse olen löytänyt jopa vihreän ja sinisen.

Kun katsoo omaa mustaansa levollisesti, näkee myös muut värit, voi antaa niille tilaa. Uskaltaa olla räiskyvä oranssi, kiihkeä punainen, intohimoinen violetti, uhmakkaan keltainen, vapaa viininpunainen, lapsellinen pinkki, lässy marjanpuuronpunainen.

Musta, jos sitä ei tunnista eikä tunnust, peittää alleen kaikki muut värit, myös valoisimman valkoisen. Tällä hetkellä näkee ihmisissä ympärillään mustaa, harmaata, tekoturkoosia ja kalvakkaa oranssia, sammunutta tummaa eri sävyissä - ainakin vaatteissa.


* * *

Syysnainen leimuaa ja loimuaa, vaikka jalkojen juuressa on kuolleita lehtiä, maatuvaa mennyttä, pettymysten tunkioita ja surujen hautausmaita. Syysnaisella on kaikki maailman värit ja Maalarikissat ovat ne tehneet!

Kaikkia värejä voi tulkita erikseen, mutta jos ne kaatuvat samaan pyttyyn, niistä tulee tasapaksua ruskeaa, mitäänsanomatonta ja valjua. Hengetöntä.

Elämä on parasta värikuvina. Mustavalkoisilla kuvillakin on tehtävänsä, ne näyttävät selkeämmin rajat, erot ja sävyjen määrän. Eläköön värit! Eläköön värikäs musta! Musta tekee mahdolliseksi valkean, elämän ilon. Mustaa ei tarvitse pelätä, ei peitellä. Keneltäkään, ei edes itseltään.

* * *

Huomaan, millainen onni on runoinakin tuoda näkyville kokemuksiaan, joihin kukin voi peilata omaa mustaansa, jos siihen on valmis, tai oivaltaa mustan olemassaolon. Ei tarvitse sulkea silmiään elämältä. Tarttua kynsin hampain harmaaseen, jäädä sen vangiksi, sokeaksi elämän hurjalle väriloistolle. Saa katsella sateenkaaria, auringonlaskuja, revontulia suoraan silmiin, ei kameran silmän taakse piiloutuen ja latteilla kuvateksteillä kaiken vesittäen.

Ei tarvitse sylkäistä kolmesti olkansa yli nähtyään mustan kissan juoksevan tien yli. Ei tarvitse taikauskoa, usko elämän voimaan ja maailmankaikkeuden logistiikkaan riittää.

Pysähdyin sanojesi takia taaas hetkeksi oman mustani äärelle. Hieman siinä auttoi myös Linnanvirran - pitkään diagnostiikkakokemukseensa vedonneen!?! - lääkärin  akuuttiin hätään ja huonoon vointiin antama Hossa-resepti. Hossan värikallioita halusin katsomaan jo aiemmin tänä kesänä, ja reseptin takia yhä vahvemmin..

Kun mustassaan aika ajoin levollisesti viivähtää, alkaa tapahtua (suurta ja värikästä), päässä ja elämässä. Niin kuin tämä minusssa ryöpsähtelevä kirjoitusvirta.

* * *

Kiitos, ihminen, että autoit minut näkemään, kuinka syvälle, kuinka korkealle olen päässyt, turvaan ja toivoon! Viisaan Tommy Tabermannin sanoin:

"Tähtikirkas öinen laulu
halkaisee maailman musertavan pimeyden,
saa sen murenemaan
Sitä laulua kukaan ei saata kuulla korvillaan,
se on kuultava korvitta, tuntemalla sieraimissaan
Se, tuntemalla kuuleminen,on villien eläinten
ja puhdassieluisten etuoikeus

Tuulisina päivinä, ja niitä riittää,
ne ovat sikiävää sorttia, tuuliset päivät,
Rakkaus on meidän ainoa aluksemme
ainoa kyllin painava köli
ainoa kyllin suuri purje
ainoa kyllin kantava tuuli
ainoa oikea ilmansuunta

Lyhyt kynttilänpätkä,
lyhyt kuin jäljelläolevat päivät,
palaa pullonsuussa pöydällä
uhkaa kohta huokaista viimeisen kerran
Vielä on aikaa valita
ennen pimeää ja kaaosta:

Niin lähelle kuin uskallat päästää,
niin lähelle pääset
Niin paljon saat kärsiä kipua, pelkoa,
niin syvälle, niin korkealle
saat uinahtaa turvaan, toivoon
Niin lähelle kuin uskallat,
juuri niin paljon saat "

* * *

Päähän pätkähtäneet 'Maalarikissat' inspiroivat minut tämän päivän duuneihin ja vähän sivupoluillekin. Em. sadussa  musta vain vilahtaa, mutta lapsilla on oikeus olla näkemättä sitä. Sen ehtii aikuisenakin.

Värejä pönttötolkulla kaikille, siveltimiä, joilla niitä voi huiskia ja paljon kankaita, paljon paljon kankaita!

Kun vihdoin kirjoitan, kirjoitan maitopurkista

Toistelen kirjoittajilleni, kuinka mistä tahansa voi kirjoittaa. Miksi siis en ole puoleen vuoteen kirjoittanut yhtään Silviistee -tekstiä?! Sitä sopii kysyä. Ja paheksua itseään. Jos kuvittelisi sen auttavan, kannustavan kirjoittamiseen. En kuvittele.

Hiljaa sisimmässäni olen maanitellut kättäni kirjoittamaan. Ja nyt istun tässä. Näpyttelen joutavia, mutta taputan lempeästi olkapäätäni: Hyvä tyttö! Alusta on aloitettava joka kerta. Ensimmäiset sanat, rivit ja kappaleet ovat kiitorata, siitä se lähtee. Kuten guruni Torsti Lehtinen opastaa.

Muistan jostain lukemista käsittelevästä haastattelusta, kuinka nuori mies kertoi lukevansa lähinnä maitopurkin kylkiä. Hyvä, että edes niitä, ajattelin silloin.

Joulun alla näin mainoksia Kiehu-maidosta. Joka ei pala pohjaan. Ylimielisesti totesin, etten tarvitse sellaista. Minullahan on puurokattila. Kun ryhdyin joulupuuroa keittämään tavallisesta punaisesta maidosta, en löytänyt puurokattilaa mistään. (Muistin sitten kyllä minne se oli joutunut.) Puuron keittely teräskattilalla vaati erityistä tarkkaavaisuutta. Joulupuuro on pyhä asia, eikä siinä saa maistua muu kuin nostalgia. Joululta se sitten maistuikin.

Äsken pitelin Kiehu-maitopurkkia kädessäni. (Niin, samaa herkkua on saatava useamman kerran, kun sen pitkästä aikaa löytää.) Hämmentelin riisiä maidossa ja tarkkailin tilanteen kehittymistä.

Miksi pohjaanpalamaton maito keksittiin vasta nyt? Puuroja on keitelty iät ja ajat. Luin purkin kyljestä, että maidosta on poistettu sellaiset proteiinit, jotka ovat pohjaan palamisen aiheuttaneet. Kuka sen keksi?

Kenelle on tullut mieleen, ja missä tilanteessa, voisiko pohjaan palamisen estää? Onko hän miettinyt sitä tykönään, kotona puuroa keitellessään? Saanut hetkellisen oivalluksen kesken työkiireiden maisemakonttorin ikkunasta ulos tuijotellessaan? Vai tiimipalaverissa, kun on kuumeisesti ideoitu uusia tuotteita maidon kulutuksen lisäämiseksi? Vai tuskitellessaan, miten tehdä itsensä tarpeelliseksi, yt-neuvottelu-uhan alla? Vai kesälomalla mökkirannassa kesken saunanlämmityksen, kesken kalakeittohaaveiden, kun pää on tyhjentynyt kaikesta turhasta?

Ja mitä tuo keksijä ajattelee nykyään lähikaupan maitohyllyn ääressä? Tunteeko hän joka kerran mielihyvää, iloa oivalluksestaan? Kertooko hän vieressä seisovalle asiakkaalle, että "öhöm, minun harmaat aivosoluni ovat tuon arjenhelpotuksen takana"? Skoolaako hän sunnuntaisin aamupuurolla rakkaansa kanssa Kiehulla, shamppanjalaseista? Kertooko tuo rakas kaikille tutuilleen, kuka keksi Kiehu-maidon? Kirjoittiko keksijä onnistumisen hetkestä vuolaan selostuksen päiväkirjaansa? Listaako hän sen vuoden kohokohtiin "tilinpäätöstä" tehdessään? Ja minä vuonna hän sen keksi? Kuinka kauan kestää prosessi ideasta tuotteeksi meijerialalla?

Kiehu-maito. Kysymysten, kirjoittamisen aiheiden loputon lähde! Arjen estetiikkaa, pöydällä ja kattilassa! Kohta minulle suussasulamistaivas!

Kiitos teille, tuntemattomat, oivaltajat ja toteuttajat, maitoasiantuntija, proteiinitutkija ja purkkisuunnittelija! Heidän esimiehensä! Menneet opettajansa! Luovuuden tielle saatelleet äiti ja isä!

Hyvä Suomi!


-

Kiitollisuuskiireet

Minut kutsuttiin kohdunkaulansyöpäjoukkotarkastukseen. Aamulla tarkistin kirjeestä osoitetta, jonne olin menossa. "Kotikuntanne kustantaa teille..." siinä sanottiin. Mieleni täyttyi kiitollisuudesta.

Lähes joka viikko äkkään elämässäni asioita, jotka saavat minut huomaamaan, kuinka onnekasta on ollut syntyä Suomessa vuonna 1958. Tämä yhteiskunta on huolehtinut minusta kuin rakkaasta lapsestaan. Vuosikymmenestä toiseen. Lähes joka vuosi minut edelleen kutsutaan jonkinsortin seulontaan tai muuhun huolenpitotapaamiseen..

Lapsena kävin äidin kanssa käsikynkkää neuvolassa, vaikka terveyssisaren talossa leijuva haju sai minut voimaan pahoin ja pelkäämään jumalattomasti. Pääsin oppikouluun, tavallisen työläisperheen kakara. Koulu käytti meitä Helsingissä taidenäyttelyissä ja muissa kulttuuririennoissa. Pääsin niihin korkeakouluihin, joihin suitin hakea. Opintolainalla ja kesätienesteillä käytiin ulkomailla, päihdyttiin makeista drinksuista Palskeissa ja Topikateissa, syötiin Meriniemessä pippuripihvejä, ostettiin kihloja.

Sain rakastaa. Asuimme näteissä asunnoissa ja ajelimme uusilla autoilla. Miehen työn perässä maata kiertäessämme minun tarvitsi vain koputtaa kaupungin koulutoimenjohtajan oveen ja poislähtiessäni minulla oli määräaikainen työ seuraavaksi vuodeksi. Välimeren rannoille pääsi äkkilähdöillä muutamilla satasilla, Boutiquevaatteet olivat kukkarolle sopivia ja lapset saattoi pukea sävysävyyn - vaikka heille siitä traumoja jäikin. Kirjahyllyt täyttyivät. Opintolainan ja pianon osamaksuerät tuli maksettua melkein huomaamatta. Oli varaa ajella mummoloihin milloin huvitti, ja mummoilla ja vaareilla oli aikaa hoidella lapsosia, kun olivat jääneet jo 55-vuotiaina eläkkeelle. Omat työt olivat mieluisia ja paikkaa saattoi vaihtaa. Pääsi koulutuksiin ja työnohjaukseen, kun sitä tarvitsi, jo ensimmäisistä työpaikoista alkaen. Kaverit tuuppivat uusiin harrastuksiin ja paikkoja avautui valtakunnallisten kuorojen riveissä ja yhdistyksissä, pikkuvaltaa ja pikkuetuisuuksia oli tarjolla, sai olla vaikuttaja ja näköalapaikalla, nähdä mualimoo.

Eron jälkeen en ollut Kroisos mutten puilla paljaillakaan. Minulle avautui uusia maailmoja, kaikenlaista hyvää internetin ja muiden facebookien kautta, kohtaamisia vaikka minkäsortin. Iloja ja elämyksiä. Kulttuuria kahmalokaupalla. Sapatille heittäännyttyänikin minusta huolehtivat sekä yhteiskunta että lähelleni siunaantuneet ainutlaatuiset ystävät. Ja kun halusin yrittää, minua tultiin monella tavalla vastaan.

Olen saanut yrittää. Olen vastaanottanut hyvää. Hyvinhyvää. Paljon. Minä onnenvuosina syntynyt.

Sitä jäin miettimään Kaupunginlammen rannan uudelle penkille ajeltuani ensin pitkin Purolan katuja tuomen tuoksusta toiseen. Ihailtuani menneiden aikojen värikkyyttä, luovuutta ja omanlaisuutta, sillä Purolassa talot ovat persoonallisuuksia, kaikki omannäköisiään ja viehättäviä omilla tonteillaan. Määräykset ja trendit eivät ole tukahduttaneet persoonallista asumisotetta. Oi menneiden aikojen onnea ja sen jälkiseurauksia!

Toivottavasti tulevat polvet saavat omat hyvänsä, niin että jaksavat pitää kiitollisuudentunnetta yllä. Tuli mieleeni se, kun näytteenottajatäti kyseli lapsenlapsista. Ja kertoi, kuinka monet kolmekymppiset äidit pelkäävät, että joutuvat lapsineen vielä näkemään sodan. Toivottavasti ei. Eivätkä joutuisi kurimukseen, joutuvatpa he koettelemuksineen, valintoineen ja seuraamuksineen millaiseen asemaan tahansa. Sellaiseenkin, joita kenellekään, eikä kenenkään lapselle soisi.

Miten voin kyllin kiittää näistä 57 vuodesta... Yrittänyttä ei laiteta:

Kiitetty kiitetty kiitetty!

Lukeneisuudesta ja siihen pyrkimisestä

Kirjailija David Thomson on tehnyt kirjalistan. Lukemalla ne tulee tutustuneeksi lyhyessä ajassa merkittävien kirjailijoiden tapaan kirjoittaa. Hän väittää, että listan kirjat ovat lyhyitä romaaneja. Olen joissain kohdin eri mieltä. Ainakin minun hyllyssäni oleva Huckleberry Finnin seikkailut on paksu, minun mittapuuni mukaan.

1. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5
2. Franz Kafka: Muodonmuutos
3. George Orwell: Eläinten vallankumous
4. John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä
5. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
6. J. M. Coetzee: Barbaarit tulevat
7. Charles Dickens: Joulukertomus
8. Chinua Achebe: Things Fall Apart
9. Albert Camus: Sivullinen
10. Feodor Dostojevski: Kirjoituksia kellarista
11. Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit
12. Joseph Conrad: Pimeyden sydän
13. Leonardo Sciascia: Huuhkalinnut
14. Graham Greene: Hiljainen amerikkalainen
15. Leo Tolstoi: Ivan Iljitsin kuolema
16. H. G. Wells: Aikakone
17. Arthur Koestler: Darkness at Noon
18. F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
19. William Faulkner: Kun tein kuolemaa
20. Oscar Wilde: Dorian Greyn muotokuva
21. Stephen Crane: Punainen kunniamerkki
22. J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa
23. Ivan Turgenev: Isät ja lapset
24. Herman Hesse: Siddhartha
25. Robert Louis Stevenson: Dr Jekyll ja Mr Hyde
26. Henry James: The Turn of the Screw
27. Lewis Carroll: Liisan seikkailut Ihmemaassa
28. Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
29. Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
30. Muriel Spark: Miss Jean Brodien parhaat vuodet
31. Voltaire: Candide
32. William Golding: Kärpästen herra
33. George Eliot: Kankuri ja hänen aarteensa
34. Andre Gide: The Immoralist
35. Emile Zola: Therese Raquin
36. Jose Saramago: Kain
37. Tshinghis Aitmatov: Dzamilia
38. Erich Maria Remarque: Ei mitään uutta Länsirintamalta
39. Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa
40. Jack London: Erämaan kutsu

Listassa on tuttuja kirjoja, joiden lukemista pidetään olennaisina, jos aikoo lukeneisuuttaan kehittää. Osaa en tunne ollenkaan, kirjailijoitakaan en kaikkia. Heräsi ajatus muokata listaa suomalaisemmaksi.

Listaa voi edetä myös muun lukemisen, maailmankirjallisuuden merkkiteosten ohessa, Thomson toteaa. Siitäkin on kansainvälinen (tai siis angloamerikkalainen) lista.

Vaan vuonna 2009 julkaistiin jo suomalaisnäkökulmainen lista kirjoista, jotka pitää lukea ennen kuolemaansa:
Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
Väinö Linna - Tuntematon sotilas
Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
George Orwell - Vuonna 1984
Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
Elias Lönnrot - Kalevala
Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
Sofi Oksanen - Puhdistus
Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
Richard Bach - Lokki Joonatan
Umberto Eco - Ruusun nimi
Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
Dan Brown - Da Vinci -koodi
Enid Blyton - Viisikko-sarja
Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
John Irving - Garpin maailma
Louisa May Alcott - Pikku naisia
Victor Hugo - Kurjat
C.S. Lewis - Narnian tarinat
A.A. Milne - Nalle Puh
Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
Emily Bronte - Humiseva harju
William Golding - Kärpästen herra
Juhani Aho - Rautatie
Leo Tolstoi - Anna Karenina
Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
Charlotte Bronte - Kotiopettajattaren romaani
Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
Isaac Asimov - Säätiö
Aapeli - Pikku Pietarin piha
Leo Tolstoi - Sota ja rauha
Mauri Kunnas- Koiramäen talossa
Margaret Mitchell - Tuulen viemää
Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
Albert Camus - Sivullinen
Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
Hergé - Tintti-sarja
Miquel Cervantes - Don Quijote
Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
Herman Hesse - Lasihelmipeli
Günther Grass - Peltirumpu
Jostein Gaarder - Sofian maailma
Leon Uris - Exodus
Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
Ilmari Kianto - Punainen viiva
Franz Kafka - Oikeusjuttu
Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
John Steinbeck - Eedenistä itään
Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
Giovanni Boccaccio - Decamerone
Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
Homeros - Odysseia
Peter Hoeg - Lumen taju
Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
William Shakespeare - Hamlett, Tanskan prinssi
Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia                                                              

Thomas Harris - Uhrilampaat
Raymond Chandler - Syvä uni
Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
Deborah Spungen - Nancy
Stephen King - Hohto
Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
Veijo Meri - Manillaköysi
Maria Jotuni - Huojuva talo
Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
Jan Guillou - Pahuus

Samoja kirjoja näissä listoissa. Ehkä pitäisi tehdä oma lista pelkästään suomalaisista kirjoista, jotka kannattaa lukea. Vaan siinä tulee eteen se, etten tunne kaikkia kirjallisuuden genrejä ja tarvitsisin apuja. Pitää miettiä, miten toteuttaisin tämän idean. Hullun ja turhanpäiväisen mutta ah! niin innostavan.

Olenko itse lukenut lukija? Näitä listoja tutkaillessa voi todeta, etten ehkä ole, suuresta lukuäänestäni huolimatta. Ja paljosta lukemisesta. Tunnustan taas kerran, etten ole lukenut Täällä Pohjantähden allaa enkä Tuntematonta sotilasta, ja monta muutakin lukematonta merkittävää teosta on. Enää en jaksa itseäni haastaa urakkaan, vaan luen mitä sattuu. Vaikka listojen rakastaja olenkin.

Pidän listaa lukemistani kirjoista. Vuositasolla ne ovat lyhentyneet vuosi vuodelta. Ei se mitään, sanon itselleni. Lukeminen kannattaa aina, määrä ei korvaa laatua, eikä muutenkaan ole enää pakkoja, omatekemiäänkään, lukemisten suhteen.


Lukemisen armoa ja listojen iloja, lukija!                  

ps. Näin vastikään otsikon, jossa todettiin, että kun näkee jonkun lukevan junassa samaa kirjaa kuin itse, vaikuttuu. Tekisinkö listan tuollaisista kirjoista, tai kirjoista, joista tunnistaisi sielunkumppaninsa? Tai siis jotka luettuaan voisi huokailla ja vouhkata yhdessä. Juuh...


-

Kirjoitan että luen

Se on nyt silviistee, että on ruvettava kirjoittamaan. Vaikka mitä. Edes.

Opetan toisille, että mistä tahansa voi kirjoittaa. Kirjoitan siis tästä lähtien:
" Luin pitkästä aikaa uudestaan Jaan Kaplinskin Titanicin. Se herättää joka lukukerralla ajatuksia. Olen ajat sitten lopettanut uutuuksien kiivaan jahtaamisen. Luen jatkuvasti ja aika usein uudelleen vanhoja suosikkejani." Minkä kirjoitti eräs MM facebookin Kirjallisuuden ystävät -sivulla.

Sattui mielensilmään ja ajatteluttamaan rupesi. Olen hyvin huono lukemaan sellaista, minkä olen joskus lukenut. Vaikka lukukokemus olisikin kirjaantunut merkittävien tai muuten vaan hyvien kirjojen listaan.

Syitä on. Ja miksipä ei olisi. Sisäisen puolustusasianajajan tekosyyt ovat loputtomat, vaikkakaan ei kovin pitävät. Alibien heikot kantimet näen päivittäin, jos lukijaitseäni suostun katsahtamaan.

Sekin syy, kun en meinaa saada luetuksi uusiakaan kiinnostavia. Olen lukusaamaton, vähälukuinen ollut aika monta vuotta.  Minkä aina surulla pistän merkille, kun katselen kirjahyllyjäni ja luen toisten lukuintoiluista facebooksivuilta tai selailen uutuuskirjaluetteloita. Tai inventoin kirjakaupan hyllyjä kuten viime viikonloppuna.

Sekin syy, kun uudelleenlukeminen pitää sisällään mahdollisuuden, ettei kyseinen kirja olekaan enää vaikuttava tai edes hyvinhyvä. Lukemisen hetkellä on merkitystä. Varsinkin kun lukee lukemisen vuoksi. Ja jälkeen jää phiilis ja ylistyssanat, joita en pysty sen tarkemmin perustelemaan. Analyysi vaatii minulta aina erityisponnistuksia, sillä teoreettinen lukemisosaamiseni on laiha. Olen kokijalukija.

Yhden poikkeuksen tein ja lukaisin viime vuoden puolella uudelleen Anja Snellmanin 'Rakkauden maanosat'. Juuri edellä esittämääni teoriaa testatakseni. Sain kirjan lahjaksi exältäni eromme jälkeen. Ja niinhän siinä kävi, että silloin kirjan saamistilanteeseen liittyneet merkitykset lie nostaneet kirjan arvoa. Vuoden 2005 kymppi vaihtui tämänhetkiseen kasiin. Syytä siinäkin, että snellmanilaiset rakkauden maanosat eivät ole olleet kartallani vaan jossain toisella planeetalla, melkein kymmenen vuotta.

Jos lukisin uudelleen, lukisin ihailemani Raija Siekkisen novelleja, Anita Brooknerin ja Knut Faldbakkenin romaaneja, ainakin, ehkä. Joitain klassikkoja, ehkä. Ehkä, ehkä en.

Mutta iloikseni olen päässyt kirjoihin käsiksi taas ja luen, uutta. Joka puolelta satelevien vinkkien pohjalta. Vaikka luettavakoreissa on täyttä, hain kirjastosta Lukuviikon kunniaksi lisääkin luettavaa.

Viime viikkoina olen lukenut Tommi Melenderin 'Kylmän sodan', Petri Tammisen 'Meriromaanin' ja Essi Kummun 'Lasteni tarinan' ja olen täysin selvillä siitä, miksi luen, miksi minun kannattaa lukea. Miksi rakastan lukemista kirjojen rakastamisen ohella. Varsinkin loistavaa suomalaista nykykirjallisuutta, ei sitä valtavirtaisinta.

Sen kunniaksi aloitin John Williamsin (ulkolaisen!)  vuonna 1965 (siitä on jo aikaa!) kirjoittaman ja nyt uudelleen julkaistun 'Stonerin' (tosi sukseen saavuttanutta!). Vaikuttaa vanhanaikaisen hyvältä. Uhmaan ja luen sen.

-

Helmet op. 20v

Hiuspehkoissaan hurjat hupakot,
himalaiset, humalaiset
hepsankeikat häärii

Helyt, helmet, hampaat heiluu
hipiöissä helinän häivä hehkuu,
hyrskää helmojen havina, höyry,
hävyistä henkii hurmion huuru

Höyheninen h-ääni häätää hädän,
hellittää hellyyttävän harmauden,
hihittävä, hohottava hiprakka hallitsee
h-hetki hipaisee, hilpaisee
hilpeästi, hallelujasti

Ha-hacapella!



(Omistettu ensi kesän KLONKille, jonka riveissä itsekin aikanaan helmeilin.)

Aina yllättävä Nobel-viisasten kerho

Harvoja ne vuodet, jolloin olen voinut heti hurrata uusinta Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaa.

2013 Alice Munro. Olin lukenut ja tykännyt.
2012 Mo Yan. Never heard.
2011 Tomas Tranströmer. Lukenut pari runoa.
2010 Mario Vargas Llosa. Nimen tiesin, en ollut lukenut.
2009 Herta Muller. Tunsin, mutten ole lukenut vieläkään, vaikka meinannut.
2008 J-M. G. Le Clezio. Ohi.
2007 Doris Lessing. Lukemattomana hyllyssä.
2006 Orhan Pamuk. Tunnistin ja tunsin.
                                      2005 Harold Pinter. Näytelmiä nähnyt.

Usein he ovat olleet minulle tuntemattomuuksia, vaikka jokusen kirjan, harvinaisemmankin kirjailijan kynäilemän, olen lukenut. Suosikkini ennakkoveikatuista tai ihan omat ihanteeni eivät ole voittaneet koskaan. Jose Saramagosta, Wislawa Szymborskasta, Seamus Heaneysta ja Dario Fosta olen pitänyt, mutta vasta Nobel-voittovuosien jälkeen (paitsi Fo), enkä heidän kirjoihinsa ole voiton takia tutustunut vaan muuten.

Kun jälleen kerran Nobel-komitea yllätti, löysin hyllystäni Patrick Modianon 'Hämärien puotien kujan' (WSOY 1979). Luin esipuheen ja totesin luoville kirjoittajilleni, joille kirjaa vilautin, etten aio sitä lukea, ainakaan lähiaikoina. Oletin, ettei minua kiinnosta lukea mistään ihmisten silueteista ja varsinkaan saksalaismiehityksen aikaisesta Ranskasta. 

Jälleen kerran tulin toisiin ajatuksiin hetimiten. Luin eilen - voittajan julkistuspäivänä - näytteeksi pari sivua, sitten 50 sivua ennen nukkumaan menoa enkä voinut olla jatkamatta tänään ja luin loput yhdeltä istumalta. 

'Hämärien puotien kuja' on ensinnäkin hieno Jorma Kaparin suomennos ja todennäköisesti myös hyvin alunperinkin kirjoitettu. Teksti on helposti lukeutuvaa, sivut kääntyilevät kuin itsestään. Tarina on haikean kaunis, vaikka aihe on hämmentävä ja sinällään traaginen. Joel Haahtela, suosikkini, on Modianon sielunveli. Kerronnassa on samanlaista lakonista arvoituksellisuutta, viipyilevyyttä, levollista surumielisyyttä kuin Haahteloissa, tai Andre Makineissa. Niissä kuvataan ajallisesti suhteellisen lyhyt ajanjakso päähenkilön elämän jonkinlaisesta henkisestä käännekohdasta. Hyvin pienesti ja silti koko ihmisen kokoisena. Eroakin heillä on. Modianolla ei ole sellaisia huikeita lauseita, joita haluaa helliä aina uudelleen niinkuin kaikissa Haahtelan kirjoissa on.

Jos eteen sattuu toinenkin Modiano, luen sen. Suosittelen lämpimästi. Ja suon Modianolle palkinnon, vaikken voikaan ymmärtää palkinnon rahallista suuruusluokkaa. Vaikka toisaalta jos jääkiekkoilijoille maksetaan jatkuvasti miljoonia, niin olisi korkea aika ja sata hyvää syytä maksaa yhtä monille kirjailijoille samanlaisia summia. Niin tekisin jos olisin yksinvaltias miljardööri tai muu rahallisesti merkittävä vaikuttaja.

Mutta jännityksellä odotamme seuraavaa voittajaa Finlandian maaperällä.